sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Miten ja miksi

Edellinen kirjoitukseni sai taas pohtimaan hieman syvällisempiä juttuja ja itseäni.  Raapaisin tässä pohjamutia muutama kuukausi sitten. Totaalinen synkkyyden ja ahdistuksen aika iski ihan yllättäin. Itkin muutaman viikon aikalailla koko ajan ja sohvalta nousin vain käyttämään koiran ulkona.  Uskalsin kuitenkin heti hakea apua, jota myös sain.  Ajattelin, että tämän tytön maailmasta ei tule nyt mitään jos ei johonkin soita. Toki se ensimmäinen soitto olikin kaikkein vaikein. 

Olin kaksi kuukautta sairauslomalla. Sain kerätä itseäni ja ajatuksia. Sairauslomalapussa luki diagnoosi Depressio. Hyi kamala mikä sana. Takana myös trauma ja pitkälle kehittynyt työuupumus.  Ensimmäisenä ajattelin, että mikä häpeä. Miten minulle voi käydä näin. Elämässä kaikki kohdallaan, työssä käyvä ja vielä uusi koiranpentukin juuri tullut. Eipä se kuitenkaan niin ollut. Olin kuluttanut itseni super suorittamisella loppuun. Siirtänyt sivuun kaikki tukahdetut tunteet ja ajatukset. Oireiluhan tästä on alkanut jo vuosi sitten. Kroppa alkoi pistämään vastaan, mutta eihän sitä itse osannut ajatella. 

Nyt näin, ehkä hieman kirkkaampana aikana jo osittain työhön palanneena ajattelen, että kuitenkin selvisin aika helposti pinnalle. Sain hyvää apua psykologilta, jolla käyminen jatkuu vielä varmaan pitkään. Se musta möykky kurkkii välillä selän takaa. Meinaa yllättää ja se pelottaa. Pelkään, että se sama kamala möykky tulee takaisin. Olen kuitenkin ajatellut, että nyt täytyy antaa itselle ja ajatuksille aikaa. Työstää se möykky pois.  

Paljon joudun tekemään myös töitä saada se super suorittaja minä pois. Turha asioiden suunnittelu ja elämän aikatauluttaminen saisi jäädä unholaan. Sekin tahtoo tulla herkästi takaisin ja huomaan, että olenkin useammalle päivälle sopinut jotain. Toivon, että tulevaisuudessa oppisin ja osaisin olla sponttaani ja elämästä nauttiva minä. 

Ajattelin yhtenä päivänä, kun saunassa istuskelin ja katselin ikkunasta ulos. Miten ja miksi näin kävikään. Sitä en tiedä, niin vain kävi ja se möykky tuli. Toivottavasti ei tule uudestaan kylään.  Ajatuksia olen jo saanut paljon positiivisempaan suuntaan ja jopa suunnitelmia tulevaisuuteen. Itkeä tihruutan myös vielä aika usein ja olen herkkä. Minulle kuitenkin on sitä nyt opetettu, että se on hyvä. Osaa näyttää tunteensa, kun itkee.  Perhe ja ystävät ovat olleet hyvänä tukena. Myös tuo hurja Iivo varmaan toi pakollakin elämääni rytmiä ja jonkun pakollisen rutiinin herätä aamulla ylös. 

Mietin uskallanko aiheesta kirjoittaa. Tämä aihe monesti on tabu, josta ei puhuta. Häpeä, josta ei saa kertoa.  Nykypäivänä kuitenkin onneksi ollaan hieman kehittyneitä asian suhteen ja uskalletaan tuoda asia julki. Asiasta puhutaan, jotta saataisiin ihmisille mahdollisimman pian apua ja tukea. Niille jotka sitä tarvitsevat. Rohkeutta ja uskallusta heille, ottaa se ensimmäinen askel hakea apua. 

Tämä oli myös nyt minulle se toinen iso askel. Kirjoittaa ja tuoda omia ajatuksia taas julki.  




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti